10.

Ja sit kun kaikki on sanottu, jää vain hiljaisuudessa tanssivat sydämet, murtunut hiljaisuus ja hengitys huulilla.

9.

Puhelin yrittää tuhota mun hermot. Ei tää rakkine anna mun edes kirjautua ulos toiselta tililtä selaimessa, että voisin kirjautua hopeasoopelin tilille ja julkaista vaikka kommentin saati tehdä mitään muutakaan. Pitää avata tietokone, kunhan ehdin.
Se sentään toimii vielä, eikä pikkuinen kissa ehtinyt jyrsimään sen virtajohtoakaan ennen kuin tajusin piilottaa kaikki asunnon johdot. Kaks laturia se kyllä tuhosi.

Mä huijasin. Tää mekko on sittenkin kokoa 36, koska olin jossain välissä sohlannut ne sekaisin. Menee tääkin, mutta olisin käynyt vaihtamassa, jos en olis jo leikannut kaikkia turhia lappuja pois. Hienosti!

Mulla on taas kausi, etten osaa nukkua ilman lääkettä. Pyöritän kaikkee päässä ja kiroan, kun jokainen asento tuntuu epämukavalta. Ni mä yks yö päätin, että biologia saa odottaa kevääseen ja kirjotan kaikki huimat neljä ainetta kerralla.

Mun veli kävi nuorisopsykiatrian polilla. Meiän äiti on käärmeissään, kun taas on aikaa sosiaalityöntekijälle ja onneks myös lääkärille.
Se jotenkin iski muhun. Mä en enää edes ole niin tiivis osa meidän perhettä. ...Tai se kai siinä onkin, et meillä ei taida olla mitään perhettä edes. Mut silti. Aina jotain. Aina on vaikeeta ja aina pitää ravata paikoissa. Aina menee päin seinää ja ikinä mikään ei oo hyvin.
Tällä kertaa ei oo sentään mun vika, että sossu puuttuu asiaan.

Mulla on vaikee olo, ilman mitään sen erikoisempaa syytä. Joka päivä on se pieni hetki, kun mä vuodatan pari kyyneltä, että ois helpompi olla.
Tänään mun siskon hamsteri kuoli, sitäkin mä itkin. Mut se olikin superhamsteri, joka hamstras pitempään kun kukaan ois arvannut.

8.

Mä ostin tänään koon 38 mekon. 36 oli liian pieni, vaikka meni sekin päälle. Sillä on mulle merkitystä, vaikkei pitäiskään olla. Ei sillä, että mä heti ajattelisin, muten paljon mun on kutistuttava, mutta tietenkin joistain asioista pitää kirjaa.

Eilen mä oksensin, vaikka ei pitänyt. En oo aikoihin tehnyt sitä.

7.

Kevät-kesä-syksy-talvi. Ja sit siihen lisätään siivous.

Luonto ei nuku. Linnut laulavat illalla, yöllä, aamuyöllä, ennen kukkoa ja visertävät koko päivän. Maailma hälisee. Ikkunaa on avattava, jotta illan viileä henkäys tavoittaisi kasvot, eikä yksikään huokaus valuisi hukkaan. Lipuisi ohi kuin pikkuiset laivat tekstiviestissä.

Bussien raskas kohina ajaa asuntoon, pyörien renkaat viimeisellä hiekoituksella.
Tuulen vieno puhallus kiemurtelee mieleeni sieraimista, silmistä, korvista, hiuksia pitkin päänahastani. Hengitän kesää kehooni.

Sit mä en osaa pysähtyä. Häärään ympäri kaikki asunnon kaapit ja laatikot. Imuroin, tiskaan, järjestän, parsin vaatteiden ratkenneita tikkejä kasaan, teen ruokaa ja jossain välissä luon biologiaa.
Mut ehdin mä istua myös muualla, kotona en. Volvossa on niin kuuma, että hiki kastelee polvitaipeet ja me nauretaan.

6.

Tää rastas on laulanut enemmän ja vähemmän, muttei kirjoittanut sanoja ylös. Se on tahtonut huutaa ja välillä tehnytkin niin - mutta vain lähimpien kuullen. Välillä vain yksin. Mä huudan, vaikka kukaan ei kuulisikaan, siitä kuuluu ääni. Se rikkoo musta palasia, jotta ne voisi liimata parempaan muotoon.

Mä sain taas nolla pistettä soveltuvuuskokeesta. Itkin yksin, huusin ja raivosin. Seuraavana päivänä laitoin viestin aikuislukion opolle.
Mä en jää maahan makaamaan, vaan napautan luuni paikoilleen ja nousen pystyyn.
Sitä ennen mä revin tapetteja pois seinästä ja annan suolan tipahdella paidalleni.

Kun mä herään, mun vanhin kissa katsoo mua viereiseltä tyynyltä ja kehrää. Harmaa pallo juoksee sohvalta päälleni ja nuorin kissa syö hiusnutturaani tai koittaa pyydystää varpaitani peiton alta.
Joinain öinä mä meen kadun toiseen päähän nukkumaan ja paijaan toisia kissoja. Niitä, mitkä joskus asu samassa asunnossa.

Mä en ehkä aina meinaa jaksaa, mut jaksan kuitenkin. Musta on tullut taitava, vielä taitavampi kuin koskaan ennen.
Et vaikka välillä vituttaa kaikki, mä arvostan itteeni enemmän kun koskaan. Kyllä se laittaa hymyilemään - viimeistään sit kun itku on loppunut.

Mä kirjotan biologian syksyllä.
Mä en luojan kiitos vienyt syömishäiriötä loppuun asti, mut lukion mä sit kai vien.
Tietysti mua pelottaa, jännittää. Sille ei vaan oo tilaa just nyt, joten mä tartun haasteisiin ja puhun itseni varmaksi.

Kesä on alkanut ja linnut laulaa yötä päivää.

5.

Sydän hakkaa, kehon vapina tavoittaa sormenpäät. Kuvotus voisi helposti hyökyä ulos kuten aallot, jotka pakenevat mereltä rantahietikolle.

Harjaan hiukset ja kiinnitän ne ponihännälle. Suljen kantokoppaan kissan, joka ei tahtoisi mennä tuttuun loukkuun.

En jaksa jäädä miettimään, tärisenkö lähestyvän eläinlääkärin takia, vaiko kirjan viimeisen lauseen jättämän tyhjyyden vuoksi.

Mä näin niin outoa unta, etten saa sitä mielestäni. Mä voisin ottaa jatko-osan seuraavan kuutamon aikaan, vaikka mielummin mä vaan unohtaisin menneisyyden ihmiset, jotka eivät koskaan tule olemaan muuta kuin imperfektejä.

4.

Mä en halua ketään sotkemaan mun päätä just nyt. Mut sit mä saan viestin puolen vuoden takaa ja oon tarpeeks tyhmä vastatakseni siihen. Uudestaan ja uudestaan.

Ois kiva kun kroppa, järki ja tunteet pysyis edes jossain järjestyksessä. Hallinnassa. Että kun on vaikeeta, niin ei lähtis purkamaan sitä omaa oloaan jääkaapin kautta. Mitä logiikkaa on tehdä fyysisestikin kurjempi olo itelleen, jos muutenkin mielen aurinko on painunut horisontin taa?

Mä en ees mahdu housuihin, mut olipahan pakko kokeilla. Mä muistin taas, miks olin piilottanut ne vaatekaapin alahyllyn perimmäiseen nurkkaan.

3.

Helmikuu, pakkastaa.
Jääkuningataren sydän sykkii hilettä ja keuhkot puhkuvat pakkasilmaa. Syntymäpäiväni lähestyy, vaikka vasta oli kesä.

2.

Meiän äiti sano, ettei kenenkään kädet voi tulla kipeeks siitä, että kantaa pullot kauppaan.
Mä luulen, et se ei vaan tahtonut miettiä, mirten hitosti niitä ruskeita lasipulloja kerralla katos.

1.

Tietysti mun on vilkuiltava netin tekstejä, vaikka siitä tulee aina vaan huonompi olo.
Jos joku on tullut tänne ettimään uutta ja parempaa - ihmeparantumista elämästä - niin mä voin paljastaa: Sitä ei löydy täältä.

Mä luen ääneen sossun päätöksen siitä, ettei ne maksa mun kissan eläinlääkärikuluja. Ne ei vittu maksa mun kissan hoitoa.
Äiti sano, et sekään ei oo tarpeeks juoppo sossuun, ni en oo mäkään.

Mä en jaksa pitää kaikkea sisälläni, vaan huudan, että mä jätän vuokran maksamatta. Ja kun kiukku yltyy, mä huudan vaikka tappavani itteni, eikä se oo edes vitsi. Oliskin. Mä nään ilmeen sen kasvoilla ja tiedän, että mun on laitettava viestiä seuraavat päivät ja esitettävä, että kaikki on oikeestaan ihan ok.

Soitan äidille. Mun on muka pakko maksaa vuokra, se ei oo vaihtoehto. Mä en vaan tajua, miks jotkut elämänsä humalassa viettävät ihmiset saa niiden vuokrarästit tuosta vaan sossulta, ja mä en saa edes hoitaa mun kissaa kuntoon.
"Mä en vittu jaksa tällästä!"
Me ollaan hiljaa, äiti ja minä.
Se ei enää osaa sanoa mitään lohduttavaa, enkä mä pysty kyyneleiltäni puhumaan.

Okei, okei, okei. Hengitän ja rutistan itestäni kaikki voimat, mitä löydän. En päätä enää kyyneleitä pihalle, nyt ei ole varaa siihenkään.