Tää rastas on laulanut enemmän ja vähemmän, muttei kirjoittanut sanoja ylös. Se on tahtonut huutaa ja välillä tehnytkin niin - mutta vain lähimpien kuullen. Välillä vain yksin. Mä huudan, vaikka kukaan ei kuulisikaan, siitä kuuluu ääni. Se rikkoo musta palasia, jotta ne voisi liimata parempaan muotoon.
Mä sain taas nolla pistettä soveltuvuuskokeesta. Itkin yksin, huusin ja raivosin. Seuraavana päivänä laitoin viestin aikuislukion opolle.
Mä en jää maahan makaamaan, vaan napautan luuni paikoilleen ja nousen pystyyn.
Sitä ennen mä revin tapetteja pois seinästä ja annan suolan tipahdella paidalleni.
Kun mä herään, mun vanhin kissa katsoo mua viereiseltä tyynyltä ja kehrää. Harmaa pallo juoksee sohvalta päälleni ja nuorin kissa syö hiusnutturaani tai koittaa pyydystää varpaitani peiton alta.
Joinain öinä mä meen kadun toiseen päähän nukkumaan ja paijaan toisia kissoja. Niitä, mitkä joskus asu samassa asunnossa.
Mä en ehkä aina meinaa jaksaa, mut jaksan kuitenkin. Musta on tullut taitava, vielä taitavampi kuin koskaan ennen.
Et vaikka välillä vituttaa kaikki, mä arvostan itteeni enemmän kun koskaan. Kyllä se laittaa hymyilemään - viimeistään sit kun itku on loppunut.
Mä kirjotan biologian syksyllä.
Mä en luojan kiitos vienyt syömishäiriötä loppuun asti, mut lukion mä sit kai vien.
Tietysti mua pelottaa, jännittää. Sille ei vaan oo tilaa just nyt, joten mä tartun haasteisiin ja puhun itseni varmaksi.
Kesä on alkanut ja linnut laulaa yötä päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti